• Anne Teijula

Olet arvokas kuin hopeakolikko.


Olipa kerran lantti, joka tuli rahapajasta uutuuttaan kiiltelevänä ja se hihkui, hipheihurraa, nyt minä pääsen maailmalle!

Lapsi piteli sitä sormissaan ja saituri kylmissä käsissään. Vanhemmat ihmiset pyörittelivät sitä moneen kertaan, kun taas nuoret antoivat sen mennä heti eteenpäin. Lantti oli hopeaa ja siinä oli komea leima.

Yhtenä päivänä se oli jäänyt viimeisenä kolikkona rahakukkaroon, kun eräs herra lähti reissuun ulkomaille. Herra ei ollut huomannut kolikkoa aiemmin, joten hän hämmästyi sen löytäessään. Tässäpä on kotimaan kolikko! Olkoon se mukanani matkalla muistuttamassa minua kodista ja kaikesta tutusta!

Lantti oli kovin iloinen, se tapasi lompakossa monia erilaisia kolikoita ja piti taloa isäntänsä lompakossa. Välillä lompakkoon saapui italialaisia, välillä espanjalaisia kolikoita. Toiset niistä olivat kuluneita ja toiset kiiltelivät uutuuttaan. Kaikki olivat arvokkaita ja jokainen niistä kiersi kädestä käteen toteuttaen tehtäväänsä rahana.

Eräänä iltana kuitenkin lompakko oli jäänyt raolleen. Ja kun herra sitten illan tullen riisuuntui ja meni makuulle, siinä hötäkässä kolikko tipahti matolle eikä herra huomannut sitä! Aamulla herra puki yllensä ja jatkoi matkaa. Myöhemmin siivooja löysi lantin, mutta ihmetteli että mikäs tämä tämmöinen kolikko on olevinaan, eihän se ole tämän maan rahaa! Sehän on aivan väärä raha!

Siitä alkoi lantin hurja matka.

Minne kolikko joutuikin, siitä sanottiin sen olevan väärä, kelvoton ja se alkoi harmittaa lanttia. Joka kerta kun sitä ojennettiin jollekin, sitä ojentava käsi vapisi hikisenä. Ja välillä se onnistui pääsemään eteenpäin, mutta usein, hyvin usein se ei kelvannut kellekään.

Lantti mietti mitä hyötyä hänestä olisi kellekään tai mitä iloa oli olla oikeaa hopeaa leimoineen päivineen, kun se oli kerran vääränlainen.

Kolikko oli viaton, mutta sai syyt niskoilleen joka puolella. Joka kerta kun lantti otettiin esiin, lantti häpesi itseään ja pelkäsi niitä tuomitsevia silmiä, jotka siihen katsoivat. Tiesi, että sitä vain viskottaisiin nurkkaan, kuin se itse olisi täynnä petosta ja valhetta, vaikka oli ihan oikea kolikko. Kaiken tuon nikkeli- ja kuparikolikoiden joukossa vietetynä ajan jälkeen ei kolikko enää muistanut itseään. Vähitellen kolikko alkoi uskoa itsekin olevansa arvoton ja mitätön.

Aikanaan eräs nainen sai tuon kolhiintuneen kolikon palkakseen päivän töistä, mutta kun hän vilpittömästi koitti sillä ostaa leipää, leipuri heitti kolikon takaisin nauraen ilkeästi sekä kolikolle että naiselle. Nainen katseli lanttia, pyyhki sormillaan sen likaista ja lähes mustaksi tummunutta pintaa.

Tällöin naisen mieleen juolahti, että kolikosta pitää tehdä amuletti. Hän puhdisti sen ja porasi siihen pienen reiän, jotta se ei joutuisi enää petkutuksen välineeksi, pujotti langan reiästä ja ripusti sen lapsensa kaulaan. Kolikko kulki lapsen mukana, kunnes lapsi kasvoi aikuiseksi. Lantti oli aivan tyytyväinen elämäänsä kaulakoruna, vaikka eihän se tietysti aivan sen arvoista tai alkuperäistä hommaa ollutkaan. Riittävän mukavaa kuitenkin verrattuna tuohon hyljeksittynä olemiseen.

Sitten yhtenä päivänä tuo lapsi, nyt jo aikuiseksi kasvanut nuori nainen tapasi miehen, jolla oli lempeät silmät ja joka oli matkalla jostain kaukaisesta maasta. He juttelivat ja nauroivat, tutustuivat ja kun mies auttoi takin naisen yltä, hän huomasi kolikon. Lantti koetti häpeissään piiloutua naisen puseron kaulukseen, olisi kovin ikävää kuulla olevansa taas vääränlainen tai mikä vielä pahempaa, aiheuttaa ongelmia tytölle! Mutta mies ei antanut kolikon piiloutua, vaan veti sen esiin ja tarkasteli oikein kunnolla.

”Ei mutta mitä minä näenkään! Sehän oman maani raha, aito ja rehellinen kotimaani hopeinen lantti! Ja vaikka siihen on tehty reikäkin, sen arvo on aivan sama kuin muidenkin!”


Tällöin kolikkoa alettiin kutsua todelliseksi onnenlantiksi ja se pääsi kunniapaikalle tuon nuorenparin häihin ja sitä esiteltiin kaikille. Lantti oli matkannut maailmalla niin pitkään, että sen arvo oli kasvanut suuremmaksi kuin nimellisesti siinä luki. Siitä lähtien se päätti, ettei antaisi enää muiden määritellä arvoaan eikä enää unohtaisi, että on täyttä hopeaa.

Enää ei haitannut, että kolikkoa oli haukuttu vääräksi, sillä se ei ollut väärä ja se oli sisimmässään tiennyt sen aina. Se oli arvokas omana itsenään!


Maailmaa kiertänein terveisin,

Anne Teijula


Katso Täynnä itseään™ kurssit, joissa opit olemaan itse itsellesi "hopeakolikko" etusivulta tai suoraan tästä linkistä: https://www.teijula.info/startti

3 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Lämpimästi tervetuloa!